perjantai 20. toukokuuta 2011

A look back down the memory lane

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös päiväni Berliinissä. Edessä paluu oikeaan elämään - Helsinki is calling. It's the end of an era and the beginning of a new one. 

Katsoessani taakse, näen käsittämättömän määrän uusia ihmisiä ja kokemuksia. Päälimmäisenä huikean kauden Saksan 1.Bundesligassa, joka kuitenkin päättyi (kuten koko reissu nyt tuntuu), katkeraan tappioon finaalipaikasta. Katkeralta siksi, että tuntuu jopa mahdottomalta jättää uudet ystävät ja elämä täällä taakse, vain palatakseen taas takaisin lähtöruutuun.
"Don't cry because it's all over, laugh because it all happened"
 
Kuitenkin, aina voi palata jos siltä tuntuu. Jokainen, joka on viettänyt pidemmän tovin poissa Suomesta, ymmärtää  miten vaikealta tuntuu palaaminen. Viimeiset päivät jolloin tietää, että lähtö on lähellä, voi nähdä valuvan hiekan loppuvan tiimalasista. Turhattavaa ja todellista. Kuitenkin muuttaessani Berliiniin, oli muuttosuunnitelmana "toistaiseksi". Toistaikseksi on sana jolta aikani Berliinissä nyt jälkeenpäin tuntuukin. Tietysti arki muuttuu arjeksi, joka puolella maailmaa. Ihminen unohtaa asioita ja ihmisiä, sekä kiintyy uusiin. Tämä toimii onneksi joka suuntaan liikuttaessa. 

Mietin kuitenkin taannoin, tälläistäkö olisi myös oikean ammattilaisen elämä. Vuoden sopimus ja tuntematon tulevaisuus. Useita vuosia ilman mitään stabiliteettia. Ei ihme, että suurella osalla ammattiurheilijoista on raskaita ongelmia varsinkin uransa jälkeen, jolloin elämä muuttuu täysin. En todellakaan haluaisi käydä vastaavia tunneryöppyjä läpi joka vuosi.

Tunne ryöpyn keskellä on parasta kuitenkin on tieto mitä Helsingissä odottaa. Lyhyesti; There's no place like home.