perjantai 18. helmikuuta 2011

Koiria ja Turkkilaisia

 

SG BA Tempelhof Berlinin ainut tavoite keväälle oli voidella kundit ja peli rautaiseen iskuun. Edessä oli runkosarjan paketointi, master round ja play-offsit. Kovin haaste oli natürlich haastaa liittovaltion ykkösjoukkue, Weißenfels

Joulubreikille siirryimme toisena kaksi pistettä Weissenfelsin perässä. Saldomme syksyltä oli kova, kuusi voittoa, yksi tappio ja yksi jatkoaika tappio. Omaa panokseeni oli myös suhteellisen tyytyväinen. Reilut pari täkyä per peli riittivät sisäisen pörssin kärkeen ja sarjankin kärkikymppiin. Mikä tärkeintä, olin ehjänä koko syksyn.

Kevätkauden ensimmäinen peli oli 14.01 Chemnitziä vastaan vieraissa. Peli oli niin joukkueen, kuin omalta osaltani hyvä. Kaadoimme Chemnitzin selvästi loistavan viimeisen erän ansiosta 14-5, iskimme seitsemän rysää viimeisessä erässä.



  

Omalta osalta hommat menivät kebabiksi pelin jälkeisen viikon toisissa treeneissä. Oikea nilkka pyörähti harmittomassa tilanteessa ja saikkua oli edessä. Jos jotain hyvää, niin sairaanhoidosta annettava mielettömät plussat Berliinin julkisen sektorin ortopediklinikalle. Olisi ollut upeaa videoida päivä ja toimittaa se hartmanin sairaalaan näyttääkseen miten homma voi toimia.

Lähdin himasta 11:40, matka Rosenthaler Platzilta Theodor Heuss Platzille ortopedi klinikalle neu-westendiin kestää metrolla vajaan tunnin. Klinikalla jalkani röntgen-, sekä ultraääni kuvattiin. Sain urheilulääkärin - englanninkielisen - analyysin nilkan kunnosta, sekä hoito-ohjeet. Odotusaikaa kertyi alle viisi minuuttia. Olin takaisin himassa ennen kolmea.  Maksuja kertyi kymmenen euroa (kiitos eurooppalaisen sairasvakuutus kortin). Koska Suomessa?

**

Loppuun muutama kysymys. Miksi Suomalaiset eivät osaa kasvattaa koiriaan kuten Saksalaiset. Berliinissä asuu jengiä kahdeksan kertaa enemmän mitä Helsingissä, eli kaduilla on jengiä iha tarpeeksi, jotta koirat voisivat mennä sekasin täälläkin. Silti täällä ei koirat hauku toisille koirille, niillä ei yleensä ole talutushihnoja tai niitä ei sidota tolppiin kun asikkaat menevät kauppaan. Koirat eivät silti hypi tuntemattomien päälle. Ne odottavat harmittomina vaate- tai ruokakauppojen edessä. Koska Suomessa?


 Kuten aiemmin mainittua, jos jotain täältä tulee ikävä Suomeen palattaessa, se jotain on toimiva julkinen liikenne. Miten hienoa on, että lähimmälle metroasemalle ei koskaan joudu kävelemään pitkään ja metrolla saavuttaa lähes poikkeuksetta joka kolkan kaupungista. Vaikka vaunut ovat täynnä, ihmiset siirtyvät sisään tullessa ovilla sivuun, päästääkseen poistuvat ulos, ennen sisälle menemistä. Toki lukuisat kodittomat ja rännittäjät rahan kerjuussa nitistävät useilla U-Bahn reissuilla fiilistä, mutta maassa maan tavalla.  


Erikoisinta on kuitenkin turkkilaisten sisäiset myllyt. Jengi repii yhtäkkiä ruuhkaisella asemalla vyöt päältään ja alkaa kasuaalisti joukkomyllyttää. Ketään muuta -ei ainakaan useita- ei tunnu häiritsevät asemalla tapahtuva ruoskiminen. Metron liukuessa asemalla, puolet myllyttäjistä hyppäävät sisään ja blokkaavat vaunun oven, toisen puolen jatkaen vaunuun paenneen puoliskon blokkikundien ruoskimista. Pari kertaa tähän olen törmännyt - kuvaamista en ole edes ajatellut. Koska Suomessa?